Kaukovainion kirjasto sijaitsee monitoimitalossa suurehkossa oululaisessa lähiössä. Toisella puolella tietä sijaitsee kaupungin vanhuspalvelukeskittymä Hiirosenkoti, jonka yhdellä osastolla aloitin juttelu-, luku- ja muistelutuokioiden vetämisen muutama vuosi sitten.
Kerran kuussa keskiviikkoisin kello 10 menin pitämään muistelutuokiota. Alku oli uuteen työmuotoon totuttelua: outo paikka, mitähän sisältöjä he haluavat, minkä kuntoisia ja ikäisiä asukkaat ovat. Kokeilin aiheita laidasta laitaan. Lukemiseni pääaiheita olivat menneisyyteen ja historiaan liittyvät tarinat. Aikaa olin varannut noin tunnin verran. Kävimme yhdessä mm. metsäkylvyssä, mietimme miten sairauksia on ennen vanhaan hoidettu sekä teimme juhannustaikoja. Kerroin myös tarinoita, joita minulle oli kerrottu sukuni vaiheista. Ideat aiheisiin löytyivät kirjaston arkityössä hyllyttäessä. Tämä tapa tuo sisältöä myös muuhun kirjastotyöhön, kuten lukupiireihin – olemmehan aineistomme sisällön asiantuntijoita. Joka kerta kerroin tulevani kirjastosta ja mitä siellä olimme viime näkemältä tehneet.
Monta vuotta tätä systemaattisesti tehneenä muistelutuokioista alkoi tulla meidän kaikkien yhteinen juttu. Asukkaat, henkilökunta ja minä kokoonnuimme joka keskiviikko tarinoiden ja muistelujen äärelle. Kysymys oli ennen kaikkea yhteisistä, merkityksellisistä kohtaamisista.
Sattumalta kerroin asiasta koulun äidinkielen opettajalle, joka ehdotti voisinko ottaa 9.-luokkalaisia mukaan Herttakotiin. Kyseessä oli enimmäkseen poikia, joiden oli mahdollista kompensoida huonosti mennyttä äidinkielen koettaan. Eli nyt muisteluhetkissä olivat nämä nuoret koululaiset, vanhukset, herttakodin työntekijät ja minä kohtaamassa toisemme. Mieleenpainuvaa oli, kun 94-vuotias rouva kysyi nuorelta, mikä on älytaulu, sekä kertoi, miten hänen nuoruudessaan oli karttakepillä rangaistu tottelemattomuudesta lyömällä sormille.
Nuoret, joilla ei ollut omia isovanhempia tai jotka eivät olleet ikinä käyneet asumansa lähiön suurimmassa ”laitoksessa”, otettiin mukaan yhteisöönsä tutustuttamalla heidät Hiirosenkotiin sekä tietenkin tarinoiden voimalla. Nuoret kysyivät minulta, käynkö ainoastaan kerran kuussa lukemassa vanhuksille. Mitä empatiaa, joka oli herännyt tästä kohtaamisesta vanhusten kanssa!
Koronan myötä toiminta on tällä hetkellä tauolla, mutta mikä on aloitettu, tulee kyllä jatkumaan taas, kun sen aika on. Kaikki tämä toiminta oli kolmen tekijän – kirjaston, koulun ja vanhusten palvelukodin – yhteistyön ja luottamuksen tulosta.
Mitä se minulta vaati? Uskaltamista, pitkäjänteistä työtä ja kykyä ymmärtää työnsä merkityksiä ja motivaatioita niiden toteuttamiseksi. Mitä sain? Paljon enemmän, mitä annoin.
Anna Käyrä
Kirjastovirkailija, Karjasillan ja Kaukovainion kirjasto
Oulun kaupunginkirjasto